Perspektiivin muutos

"Enpäs tajunnut tätä asiaa selittää" on lause, jonka kuulen työnantajani sanovan kenties kaikista useimmin. Lause herättää minut joka kerta ja kiinnittää huomioni tärkeimpään asiaan, jonka olen työssäni oppinut, ja opin edelleen joka päivä. Siis siihen että tässä työssä kaikki itselle helpot tai itsestäänselvät toiminnot täytyy miettiä uudelleen.

Arjen pientä apuvälineistöä

Ennen tätä työpaikkaa minulla ei ollut kokemusta vaikeavammaisen henkilön arjesta, joten olen tietenkin tottunut tekemään asiat omalla tavallani kiinnittämättä sen kummempaa huomiota siihen, mitä nuo asiat vaativat. Yleensä sitä ei edes huomaa tekevänsä jotain, sillä monet toiminnot ovat juurtuneet syvälle lihasmuistiin ja hoituvat automaattisesti. Tällaisia pieniä ja helppoja asioita voivat olla muun muassa vesipullon korkin avaaminen, saippuapullon täyttäminen, verhojen avaaminen ja asettelu, lukkojen avaaminen tai laturin johdon kiinnittäminen. Kaikki asioita, joihin minulla kuluu aikaa vain muutamia sekunteja. Kaikki asioita, joita avustettavani ei voi itse tehdä (ainakaan ilman apuvälineitä tai kivutta ja vaivatta). Kaikki asioita, jotka tulevat myös pikku hiljaa minullekin tavaksi.

Myös tapani huomioida kodin ulkopuolista ympäristöä on muuttunut liikkuessani avustettavani kanssa asioilla. Avustettavani liikkuu sähköpyörätuolilla, joten ulkona yhdessä liikkuessamme katseeni on nykyään useimmiten kohdistettuna maahan tarkkailemassa kynnyksiä, roskia, kiviä ja kuoppia. Teemme reittivalintoja sen mukaan, mistä pääsee tuolilla mahdollisimman helposti ja mietimme usein, miten toimisimme jos tuoli nyt hyytyisi tai vaikka kaatuisi. Jo pyörätuolin kanssa ulos meneminen vaatii sellaisia kikkoja, joita avustettavani ei voi mitenkään tehdä ilman apua. Täytyy ahtautua hissiin ja sieltä pois millimetrintarkasti, mennä läpi vähintään kahdesta raskaasta ovesta, joista toisesta tuoli ei edes mahdu ulos avaamatta viereistä salpaovea, pitää samalla ovea auki ja ajaa tarpeeksi nopeasti ettei ovi pamahda kiinni ja törkkää tuolia taaksepäin. Itse olen kunnostautunut pyörätuolin ohjaamisessa taksista ulos, mutta aina sekään ei ole helppoa. Viime viikolla yrittäessäni liikuttaa pyörätuolia paikasta A paikkaan B ajoin taas sillä jalkani päältä. Selvisin mustelmalla, mutta voin kertoa, että ärsytti.

Kenties kaikista eniten ajatuksia herättävät kuitenkin muiden ihmisten vaihtelevat reaktiot pyörätuolilla liikkuvaan ihmiseen. Avustettavani on kertonut muutamia aika raflaavia tarinoita siitä, miten häneen on reagoitu pyörätuolia ajaessaan. Olen itsekin huomannut aika monta pyörätuoliin kohdistettua, pikaista katsetta. Toisinaan katsojan (näissä tapauksissa usein koiran tai lapsen) ilme on vilpittömän kiinnostunut, pyörätuolihan on aika jännän näköinen kapistus. Useimmiten kuitenkin katsomisesta kiinni jäävät ihmiset vääntävät naamalleen kummallisen hymyn, joka yrittää olla myötätuntoinen ja tsemppaava, mutta onnistuu olemaan lähinnä säälivä. Kerran ajaessani kertausharjoituksena tuolin korttelin ympäri minua katsonut ihminen pysähtyi hämmästelemään ajeluani ääneen. Avustettavani ei tunnu pahoittavan mieltään muiden hämmästelystä, tai ainakaan hän ei sano sitä ääneen. Hän jaksaa myös kärsivällisesti mutta ystävällisesti huomauttaa niistä pienistä arjen toiminnoista, joita minä en muista tai huomaa.

On jännittävää, miten pyörätuolilla kulkeva ihminen erottuu niin vahvasti katukuvasta kanssaihmisille. Jännittävää on myös se, kuinka esteettömyys infrastruktuurissa tai asuntorakentamisessa ei todellakaan toteudu automaationa, vaan siihen täytyy erikseen kiinnittää huomiota. Onkohan utopistista ajatella, että jonain päivänä liikuntaesteiset olisivat täysin yhdenvertaisia kansalaisia?

xoxo Anna

ps. JHL- vaalien loppukiri käynnissä NYT! Sähköistä äänestystä jäljellä 12 tuntia, ja paperikuoren voi toimittaa vielä keskustoimistolle keskiviikkona klo 12 mennessä. 150 oli mun ehdokasnumero, sitä vaan rastittamaan.