Sairauden kohtaamisesta ja avustajan roolista

Olen työskennellyt nyt melkein vuoden henkilökohtaisena avustajana. Kun katsoo maailmaa toisen ihmisen käsinä ja jalkoina, oma perspektiivi kääntyy päälaelleen kerta toisensa jälkeen. Hyvä avustaja työskentelee huomaamattomasti, mutta tehokkaasti avustettavan "kulisseissa". Hyväkin avustaja on kuitenkin ihminen, ja usein näkee ja kokee työssään paljon raskaita asioita.

Avustaja on avustettavan kädet ja jalat -
myös kiipeilytelineessä

Itselleni ennenkokematon asia tässä työssä on ollut sairauden kohtaaminen. Siis pitkäaikaissairauden, sellaisen, joka aidosti rajoittaa ihmisen elämää. En aio kaunistella asiaa - se on välillä ahdistavaa ja jopa pelottavaakin. Töihin tullessa en koskaan voi tietää, millainen avustettavani vointi on. En, vaikka edellisenä iltana olisimme käyneet reippaasti ulkoilemassa ja jutelleet huolettomasti niitä näitä. En myöskään voi koskaan ymmärtää niitä fyysisiä ja henkisiä tuntemuksia, joita avustettavani sairaudet hänessä aiheuttavat. Voin yrittää samaistua niihin, olenhan joskus itsekin kokenut kipua ja surua, mutta en koskaan voi täysin sisäistää sitä, miltä tuntuu kun suihkussa käyminen sattuu tai kun kesken kaiken vatsaan iskee viiltävä kipu. Ja vaikka riski tähän on pieni, toisinaan pelkään saavani sen puhelun jossa kuulen, että avustettavani on kuollut. Eräänä työpäivänä teimme avustettavani kanssa eräänlaisen testamentin hänen tavaroistaan. Itse tilanne oli kepeä ja humoristinen, mutta jälkikäteen ymmärsin sen olevan täysin totuudenmukainen.

Toinen itselleni uusi asia on ollut se, miten avustajaan itseensä suhtaudutaan erilaisissa yhteyksissä. Kun liikun yksin avustettavani asioilla tai soitan hänen pouolestaan, on luontevaa että puhun "hänen suullaan". Yhdessä liikkuessamme minun roolini muuttuu. Silloin minun hommani on varmistaa, että pääsemme siirtymään paikasta toiseen ja että avustettavallani on kaikkea mitä hän missäkin tilanteessa tarvitsee. Kaikkialla tätä roolin muutosta kuitenkaan ei välttämättä ymmärretä. Olemme avustettavani kanssa olleet tilanteissa, joissa minulle on kerrottu avustettavaani koskevia asioita hänen ohitseen. Silloin on kohteliasta huomauttaa olevansa avustaja, ja että avustettavan henkilökohtaiset asiat eivät kuulu minulle. Olen siis avustettavan kädet ja jalat, en aivot. Joskus taas täysin päinvastaisesti avustajaan suhtaudutaan jopa töykeästi ja välinpitämättömästi, kuin ajatuksella että tämä on "vain avustaja", eikä tällöin ansaitse tulla kohdelluksi tasavertaisesti. Tällaisessa tilanteessa apuna ovat rautahermot ja taito ohittaa ikävyydet. Itselläni tämä onnistuu melkein aina, myönnettäköön, että pari viikkoa sitten saatoin karjaista vähän Jorvin sairaalan päivystyksessä lääkärille, joka kerta toisensa jälkeen viipotti ohitseni katsomatta edes silmiin.

Kuva: (c) Kuningatar Alkoholi

Olen siinä mielessä onnekas, että avustettavani on aidosti kiinnostunut minun työhyvinvoinnistani ja ymmärtää sen, kuinka raskas työympäristöni toisinaan on - onhan hän myös työnantajanani siihen velvoitettu. Kaikilla kuitenkaan tilanne ei ole tällainen, ja avustajan vaitiolovelvollisuus saattaa kätkeä sisäänsä kipeitäkin asioita. Tällaisessa tilanteessa on ehdottoman perusteltua ja suositeltavaa hyödyntää niitä palveluita, joita hyvinvoinnin takaamiseksi on saatavilla; työterveyshuoltoa tai työnohjausta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on joitakin vuosia sitten julkaissut melko laajan avustajan oppaan, josta löytyy myös hyviä ajatuksia ja ohjeiden raskaiden tilanteiden varalta. Tutkimus tämän linkin takana: https://www.thl.fi/documents/10542/471223/avustajan_abc.pdf .


Millaisia keinoja muilla avustajilla on raskaiden työasioiden käsittelyyn? Mistä haluaisitte lukea seuraavaksi? Kommentteja ja palautetta otetaan mieluusti vastaan.

Ihanaa kesän jatkoa kaikille!
xoxo Anna

P.s. Ylhäällä vielä hyvä menovinkki loppukesään; Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen uusi näyttely, jossa avustettavani on ollut mukana. Saatan ehkä itsekin vilahtaa jossakin ;)