Työn tarkoitus

Ensi lauantaina osallistun ay-vasemmiston miniseminaariin otsikolla "Robotisaatio, digitalisaatio ja työelämän tulevaisuus". Seminaarissa kuullaan sekä tutkijapuheenvuoro että Vasemmistoliiton näkökulmaa. Oma roolini on kommentoida työelämän haasteita seminaarin teemaan ja erityisesti puheenjohtaja Li Anderssonin tilannekatsaukseen peilaten. Esiinnyn tilaisuudessa JHL:n jäsenenä ja edustajistovaaliehdokkaana, järjestävän tahon pyytämänä "vassarinaisena", mutta ennenkaikkea ammattikuntani edustajana eli henkilökohtaisena avustajana. 

Tapahtuma on kaikille avoin, tervetuloa!

Olen blogissani ehtinyt hukan sivuta sitä, miksi teen juuri henkilökohtaisen avustajan työtä. Tässä tekstissä kuitenkin haluan pohtia näitä hiukan syvemmältä ja vähän samalla valmistaa itseäni lauantaiseen kommentointipuheenvuoroon (joka totta puhuen jännittää aika lailla).

"Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus" on ollut mottoni niin kauan kuin muistan. Se ei ole oma juttuni, vaan muistan oppineeni sen maailman viisaimmalta ihmiseltä, äidiltäni, jo pienenä tyttönä. Äitini lienee oppinut sen Mikko Alatalolta. Joka tapauksessa, tuohon lauseeseen tiivistyy mielestäni jotain hyvin olennaista sekä siitä, mihin ihmisen kannattaa omassa elämässään pyrkiä että siitä, mikä on hänen suhteensa toisiin ihmisiin. Oman tulkintani mukaan siis meidän ihmisten  tehtävä on karkoittaa toistemme ikävää.

Ajatus ikävän karkoituksesta on tuupannut minut ensin opiskelemaan teologiaa ja sitten työskentelemään tehtävissä, jossa ollaan lähellä toisen ihmisen elämää, haasteita ja avuntarvetta. Tällä hetkellä voisin todeta, että ainakaan kovin paljon lähemmäksi toista ihmistä en voi työelämässä päästä. Henkilökohtaisena avustajana olen niin vahva osa toisen ihmisen arkea, että välillä jännittää. Tilanteesta tekee vielä jännittävämmän se, että avustettavani on samalla työnantajani - jaamme siis valtavan paljon asioita koko ajan. Vaikka avustettavani ei ole vastuullani, on hän silti minusta hiukan riippuvainen, aivan kuten kuka tahansa työnantaja työntekijästään. En ole korvaamaton, mutta mitä pidempään työskentelen samalle ihmiselle, sitä enemmän kumpikin meistä hyötyy. Tärkeintä työssä on löytää oikea tasapaino sen suhteen, kuinka paljon antaa itsestään ja kuinka paljon ottaa vastaan toisen ihmisen antamaa.

Masai Maran norsuporukka vilvoittelemassa keskipäivän auringolta.

Lauantain seminaarissa puhutaan työelämän muutoksesta robotisaation, digitalisaation ja muiden saatioiden näkökulmasta. Koska edustan toisen kotona työtä tekevää, valtavaa työväestön osaa, oma lähtökohtani on aika selvä: miten tahansa työelämän eri osa-alueet muuttuvatkaan, mitä tahansa uutta teknologiaa kuvioihin saadaankaan ja niin edelleen, hoiva- ja hoitotyön on pysyttävä ihmisen käsien ja jalkojen varassa. Avustajaa tarvitsevan ihmisen on pystyttävä luottamaan siihen, että häntä avustaa tulevaisuudessakin ihminen. Miksi? Yksinkertaisen humaanisti ajateltuna; koska ihminen, kuten niin moni muukin olento, kaipaa jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä. Toiset vähän vähemmän ja toiset enemmän, mutta kuitenkin.

JHL:n vuoden 2017 kärkihanke kantaa nimeä Hyvissä käsissä kotona ja se kohdistuu nimenomaan toisen kotona tehtävän hoito- ja hoivatyön näkyväksi tekemiseen työelämässä. (Linkki hanketta käsittelevälle sivulle: http://www.jhl.fi/portal/fi/jhl-tieto/uutisarkisto/etusivun_uutiset/?bid=6804) Hanke ei voisi tulla parempaan saumaan muistuttamaan vauhdilla kehittyvää teknologian maailmaa siitä että meitä, jotka uskomme toistemme ikävän karkoituksen voimaan, on aikamoinen joukko. Piakkoin starttaavassa JHL:n edustajistovaalikampanjassani haluan tuoda esille entistä voimakkaammin sitä, millaista työtä teen, mitä haasteita siihen liittyy ja miten itse haluaisin ja voisin olla varmistamassa paremman edunvalvonnan, työhyvinvoinnin ja moniäänisyyden toteutumista ammattiliitossani. Äitini, Leslie Knope ja muut voimakkaat naisesikuvani minua tässä johdattakoon!

Mistä haluaisit lukea seuraavaksi? Jäikö hampaankoloon jotain? Kysymyksiä ja kommentteja otetaan mielihyin vastaan!

xoxo Anna